These wounds won't seem to heal, this pain is just too real, there's just too much that time cannot erase

Mä oon niin väsyny olemaan täällä, mä en enää yksinkertaisesti jaksa herätä uuteen aamuun, hymyillä ja nauraa iloisesti. Musta tuntuu, että mä en enää ehkä oikeesti pysty tähän, elämään todellisuudessa ja esittämään sitä iloista tyttöä, joka rakastaa bilettämistä täysillä. Mä olen liian heikko pitämään itseni kasassa, mä en kestä tätä, mä en kestä muistoja tai tunteita, ne satuttaa liikaa. Muistaminen ja tunteminen sattuu liikaa, todellisuus, pakko päästää irti, päästä pois, unohtaa ja lopettaa tunteminen, kadota. Nää haavat mun sisällä ei parane, tää kipu on todellista, eikä aika voi poistaa tätä, korjata mua. Miks mun pitää oikeesti kestää tätä, miks? Mun pään sisällä kaikki on aivan sekaisin, mä olen hukassa ja pilalla, ei mua voi pelastaa, mä tulen elämään mun elämän tän mustan sumun sisässä. Mun pitää vain hyväksyä tää, hyväksyä todellisuus. Mun pitää lopettaa tää totuuden vältteleminen, mun pitää tajuta, että mun kuuluu elää kivun kanssa. Viimeisen viikon ajan mä olen vain nukkunut, katsonut O.C:tä, juonut liikaa viinaa, itkenyt, ahminut ja shoppaillut. Kaikki vain että mun ei tarvitsisi tajuta tätä. Mutta kyllä mä tiedän, että mun pitää lopettaa toi kierre ennen kuin se edes  alkaa, mä olen nimittäin ollut tässä ennenkin. Mutta sitten mä sain uuden ystävän ja kaikki muuttu, siitä tuli mun paras ystävä ja mä tutustuin uusiin ihmisiin. Mä aloin tosissaan nauttia mun elämästä, mä luotin ihmisiin ja ajattelin, että ehkä musta välitetään sittenkin. Tän vuoden alussa mä en muistanut miltä tuntuu olla onnellinen, mä elin yksin mun  synkkien ajatusten kanssa ja olin jatkuvasti väsynyt. Mä nukuin kuitenkin lähes kokoajan ja jos en nukkunut mä katoin tv:tä. Yöllä mä itkin vessassa, oksensin päivän aikana syötyjä ruokia, join viinaa ja sen kanssa lääkkeitä, viiltelin. Muhun sattu kokoajan. Mutta sitten mä pääsin tosta irti, mulle annettiin uusi elämä. Miten mä olin niin tyhmä? Miten mä aloin hymyillä aidosti ja unohdin tän kivun, söin tuntematta pahaa omaatuntoa? Miksi mä tein niin? Miksi mä annoin itteni maistaa onnellisuutta? Miten mä en tajunnut, että toi kaikki kuitenkin viedään pois multa? Ja tässä sitä taas ollaan, yksin, samassa pisteessä kun vuoden alussa. Mutta nyt mä katkaisen tän kierteen, mun on pakko. Päästää irti, unohtaa, unohtaa tunteet ja ajat, jolloin asiat oli hyvin, pakko tulla siksi jäiseksi tytöksi mikä mä olin viime keväänä. Mä haluan ne ajat niin takaisin, mä haluan sen valkoisen luurankoruumiin takaisin. Musta tulee vielä se kylmä lasiprinsessa, mä lupaan sen.

One drink, two drinks, three drinks... wow I think I can fly

Anteeksi hiljaisuus, en ole kirjoitellut vähään aikaan. En ole tavallaan vain kehdannut. Mä en oo viime päivinä kauheesti miettiny syömisiä, sillä porissa nää pakkosyötöt... Nyt oon kuitenkin frendillä ja mä yritän saada sen positiivisen asenteen takas. Kirjoitan myöhemmin kun on jotain kirjoitettavaa.

You can't break someone who's already broken

Mä en tiedä miten kuvailla tätä tunnetta. Ihan kuin mä olisin eksynyt tyhjään paikkaan missä ei ole mitään, värejä, tuoksuja, makuja tai tunteita, ainoastaan mä ja mun unelmat, ei edes ajatuksia, päänikin sisällä kaikki on tyhjää, valkoista. Mä olen hämmentynyt, ehkä jopa hieman peloissani. Mä tunnen itseni pikkutytöksi, joka istuu hiekkalaatikon reunalla peläten ympärillä olevia, meluavia ja humalaisia ihmisiä, odottamassa äitiään, sitä turvallista ja lämmintä henkilöä, joka rakastaa ja hoitaa. Paitsi että mä odotan turhaan, kukaan ei tule etsimään mua, ottamaan mua kädestä ja suojellen viemään turvaan, pois pahojen asioiden keskeltä. Ei, mä ajaudun niiden pahojen asioiden mukaan, musta tulee yksi niistä pienen ja viattoman lapsen silmissä pelottavista ihmisistä. Mä en enää ole se äidin kultatyttö, mä olen se juova ja polttava kauhukakara, joka satuttaa itseään ja on muutenkin täysin sekaisin. Se tyttö, jota ohikulkevat äidit lastensa kanssa katsovat päästä varpaisiin ja vetävät vaivihkaa lapsensa kauemmaksi. Mä olen yksi niistä aina niin iloisista tytöistä, jotka on ulkoisesti onnellisia, ison porukan omistavia rohkeita ihmisiä, joille ei voi tulla vittuilemaan tai on jo koko kaupunki perässä. Niitä, joista ne ”ystävät” eli porukat ei tiedä muuta kuin nämä perus perheongelmat, että taas ollaan hatkoissa ja mutsi juo. Tai sellainen mä ainakin olin, en tiedä enää. Mulla ei enää ole porukoita, mä olen yksin, enkä mä tiedä mitä tehdä. Mä olin ulkoisesti niin kova, mutta nyt… nyt se kova kuori on poissa, ainakin melkein. Se on heikentynyt. Sitä on jäljellä enää juuri sen verran, että mä pystyn juuri pitämään itseni kasassa. Ainakin jotenkuten. Mun pitää kai taas kerran luoda uusi elämä. Ehkä tästä laihdutuksesta tulee mun elämä. Tietenkin uusien porukoiden hankkiminen kuulostaa houkuttavalta ja mä pystyisin siihen, mutta… mutta mä pelkään, että musta tulee taas onnellinen, että mä alan nauttia elämästä. Mä en saa olla onnellinen, musta ei voi tulla taas ehjää ’cause u can’t break someone who’s already broken.

Ehkä mä sitten vain piilotan taas kaikki mun tunteet, lakkaan tuntemasta. Poistan ilon mun silmistä ja mielestä ja tuon tilalle kylmyyttä. Ehkä musta sitten tulee taas se laiha jääkuningatar, mikä mä olin viime keväänä. Se, jota ei voinut koskettaa, koska se oli niin pieni. Se, josta ei voinut olla varma oliko se elossa vai

kuollut, sillä se keikkui vaarallisesti sillä rajalla. Ja tällä kertaa mä pääsen tavoitteeseeni… mä lennän pois.

Sainpa sitten purettua noi tuntemukseni vihdoinkin jonnekin. Huomasin tässä äsken, että en ole täällä porissa oltuani pahemmin kirjoitellut, mikä ei kyllä ole ihme. Mä en ole kehdannut. Mä en ole viitsinyt ensin lukea teidän onnistumisianne ja sitten kertomaan omista failauksista. Joo, mä tiedän, että täällä porissa mua suunnilleen pakkosyötetään ja ne kotona läpi menevät valheet ja keinot ei toimi täällä, mutta mua vaivaa se tieto siitä, että mä olisin voinut kiertää ruokailut. Niin mä tein viime keväänä, silloin kun mun kontrolli oli vielä todella luja. Mä yritän nyt ihan tosissani, mä pistän peliin 110 prosenttia. Mä en nimittäin voi ajautua uudelleen tähän epäonnistumisen kierteeseen, mä en vain voi. Ei, mä heitän kaikki nää ajatukset pois ja otan sen positiivisemman asenteen. Huomisesta tulee hyvä päivä, huomenna mä onnistun. Kello on nyt jo neljä, ja koska huomenna kaupat on auki vain yhdeksästä kahteentoista, en taida enää mennä nukkumaan. Tai jos alan jo 4 tunnin päästä valmistautumaan, niin ei mun enää kannata mennä nukkumaan, herääminen olisi vain hankalampaa. Mutta tuossa huomiselle siis jo 3h kävelyä. Ahdistaa kyllä hieman tuo, että jos olen jo kahdeltatoista täällä kämpässä, niin miten vietän loppupäivän? Nimittäin olen huomannut että mä syön välillä koska mulla on tylsää Tiedän, säälittävää. Ehkä mä pyydän mummua vuokraamaan vaikka 2 leffaa ja katson molemmat, sitten vaikka luen ja katson tv:tä. Ruokailun ajan voisin vaikka nukkua. Tai ehkä mä syön sitä tomaattikeittoa, siinä ei ole paljoa kaloreita? No, mulla on vielä 4 tuntia aikaa suunnitella huomista, tai no tätä päivää. 

 Mä olen muuten nyt alkanut seuraamaan OC:n uusintoja. Miten mä rakastankaan tätä sarjaa, mä olen nähnyt varmaan jokaisen jakson miljoona kertaa, mutta nyt n. vuoden jälkeen mä olen alkanut seuraamaan tätä uudestaan. Ja pakko sanoa, että toi Marissa on tässä ekassa kaudessa niin hyvä thinspo kuin olla ja voi. Se on nimittäin niin kaunis ja laiha… Mä muutenkin rakastan jotenkin tota hahmoa, se ei ole täydellinen vaan sillä on ongelmia. Mä en tajua, miks aina kaikissa sarjoissa ne hieman ongelmalliset henkilöt on mun lemppareita (esim. skins effy). Nojaa…

Kirjoittelen sitten myöhemmin tänään enemmän, tsemppiä hei teille, toivottavasti menee paremmin kuin mulla. Ja anteeksi tätä sekavaa postausta, mun ajatukset on nyt sekaisin ja järveän tekstin kirjoittaminen tuntuu vähintäänkin hankalalta. Tai sitten mulla on vain liikaa kerrottavaa? Hei, taas muuten uusi lukija, tervetuloa ♥

You can't break someone who's already broken

Mä en tiedä miten kuvailla tätä tunnetta. Ihan kuin mä olisin eksynyt tyhjään paikkaan missä ei ole mitään, värejä, tuoksuja, makuja tai tunteita, ainoastaan mä ja mun unelmat, ei edes ajatuksia, päänikin sisällä kaikki on tyhjää, valkoista. Mä olen hämmentynyt, ehkä jopa hieman peloissani. Mä tunnen itseni pikkutytöksi, joka istuu hiekkalaatikon reunalla peläten ympärillä olevia, meluavia ja humalaisia ihmisiä, odottamassa äitiään, sitä turvallista ja lämmintä henkilöä, joka rakastaa ja hoitaa. Paitsi että mä odotan turhaan, kukaan ei tule etsimään mua, ottamaan mua kädestä ja suojellen viemään turvaan, pois pahojen asioiden keskeltä. Ei, mä ajaudun niiden pahojen asioiden mukaan, musta tulee yksi niistä pienen ja viattoman lapsen silmissä pelottavista ihmisistä. Mä en enää ole se äidin kultatyttö, mä olen se juova ja polttava kauhukakara, joka satuttaa itseään ja on muutenkin täysin sekaisin. Se tyttö, jota ohikulkevat äidit lastensa kanssa katsovat päästä varpaisiin ja vetävät vaivihkaa lapsensa kauemmaksi. Mä olen yksi niistä aina niin iloisista tytöistä, jotka on ulkoisesti onnellisia, ison porukan omistavia rohkeita ihmisiä, joille ei voi tulla vittuilemaan tai on jo koko kaupunki perässä. Niitä, joista ne ”ystävät” eli porukat ei tiedä muuta kuin nämä perus perheongelmat, että taas ollaan hatkoissa ja mutsi juo. Tai sellainen mä ainakin olin, en tiedä enää. Mulla ei enää ole porukoita, mä olen yksin, enkä mä tiedä mitä tehdä. Mä olin ulkoisesti niin kova, mutta nyt… nyt se kova kuori on poissa, ainakin melkein. Se on heikentynyt. Sitä on jäljellä enää juuri sen verran, että mä pystyn juuri pitämään itseni kasassa. Ainakin jotenkuten. Mun pitää kai taas kerran luoda uusi elämä. Ehkä tästä laihdutuksesta tulee mun elämä. Tietenkin uusien porukoiden hankkiminen kuulostaa houkuttavalta ja mä pystyisin siihen, mutta… mutta mä pelkään, että musta tulee taas onnellinen, että mä alan nauttia elämästä. Mä en saa olla onnellinen, musta ei voi tulla taas ehjää ’cause u can’t break someone who’s already broken.

Ehkä mä sitten vain piilotan taas kaikki mun tunteet, lakkaan tuntemasta. Poistan ilon mun silmistä ja mielestä ja tuon tilalle kylmyyttä. Ehkä musta sitten tulee taas se laiha jääkuningatar, mikä mä olin viime keväänä. Se, jota ei voinut koskettaa, koska se oli niin pieni. Se, josta ei voinut olla varma oliko se elossa vai

kuollut, sillä se keikkui vaarallisesti sillä rajalla. Ja tällä kertaa mä pääsen tavoitteeseeni… mä lennän pois.

Sainpa sitten purettua noi tuntemukseni vihdoinkin jonnekin. Huomasin tässä äsken, että en ole täällä porissa oltuani pahemmin kirjoitellut, mikä ei kyllä ole ihme. Mä en ole kehdannut. Mä en ole viitsinyt ensin lukea teidän onnistumisianne ja sitten kertomaan omista failauksista. Joo, mä tiedän, että täällä porissa mua suunnilleen pakkosyötetään ja ne kotona läpi menevät valheet ja keinot ei toimi täällä, mutta mua vaivaa se tieto siitä, että mä olisin voinut kiertää ruokailut. Niin mä tein viime keväänä, silloin kun mun kontrolli oli vielä todella luja. Mä yritän nyt ihan tosissani, mä pistän peliin 110 prosenttia. Mä en nimittäin voi ajautua uudelleen tähän epäonnistumisen kierteeseen, mä en vain voi. Ei, mä heitän kaikki nää ajatukset pois ja otan sen positiivisemman asenteen. Huomisesta tulee hyvä päivä, huomenna mä onnistun. Kello on nyt jo neljä, ja koska huomenna kaupat on auki vain yhdeksästä kahteentoista, en taida enää mennä nukkumaan. Tai jos alan jo 4 tunnin päästä valmistautumaan, niin ei mun enää kannata mennä nukkumaan, herääminen olisi vain hankalampaa. Mutta tuossa huomiselle siis jo 3h kävelyä. Ahdistaa kyllä hieman tuo, että jos olen jo kahdeltatoista täällä kämpässä, niin miten vietän loppupäivän? Nimittäin olen huomannut että mä syön välillä koska mulla on tylsää Tiedän, säälittävää. Ehkä mä pyydän mummua vuokraamaan vaikka 2 leffaa ja katson molemmat, sitten vaikka luen ja katson tv:tä. Ruokailun ajan voisin vaikka nukkua. Tai ehkä mä syön sitä tomaattikeittoa, siinä ei ole paljoa kaloreita? No, mulla on vielä 4 tuntia aikaa suunnitella huomista, tai no tätä päivää. 

 Mä olen muuten nyt alkanut seuraamaan OC:n uusintoja. Miten mä rakastankaan tätä sarjaa, mä olen nähnyt varmaan jokaisen jakson miljoona kertaa, mutta nyt n. vuoden jälkeen mä olen alkanut seuraamaan tätä uudestaan. Ja pakko sanoa, että toi Marissa on tässä ekassa kaudessa niin hyvä thinspo kuin olla ja voi. Se on nimittäin niin kaunis ja laiha… Mä muutenkin rakastan jotenkin tota hahmoa, se ei ole täydellinen vaan sillä on ongelmia. Mä en tajua, miks aina kaikissa sarjoissa ne hieman ongelmalliset henkilöt on mun lemppareita (esim. skins effy). Nojaa…

Kirjoittelen sitten myöhemmin tänään enemmän, tsemppiä hei teille, toivottavasti menee paremmin kuin mulla. Ja anteeksi tätä sekavaa postausta, mun ajatukset on nyt sekaisin ja järveän tekstin kirjoittaminen tuntuu vähintäänkin hankalalta. Tai sitten mulla on vain liikaa kerrottavaa? Hei, taas muuten uusi lukija, tervetuloa ♥

I'm gonna enjoy my life

Päivä on mennyt tähän asti omasta mielestäni hyvin. Oloni on jotenkin kesäinen, en tiedä. Aamulla nousin jossain siinä 12 aikaan ja söin mun aamupalan, eli ¼ omenaa ja kupin kahvia maidolla (=70kcal). Olin sitten vähän aikaa siinä koneella, poljin 15min kuntopyörällä ja kävin suihkussa, meikkasin yms. Tällä kertaa mä meikkasin eritavalla kuin yleensä. Mä en ollut naamastani täysin kalpea, vaan mä laitoin aurinkopuuteria, näkymättömien nudehuulien sijaan mä laitoin vaaleanpunaista huulikiiltoa ja mustan luomivärin sijasta ruskeaa ja kultaista, enkä mä muutenkaan laittanut alaripsiin niin paljoa ripsaria kuin yleensä. En tiedä, halusin kai vain vaihtelua? Siinä 3 aikaan mä lähdin kaupungille kiertelemään kauppoja. Ja mua ei missään nimessä saisi päästää yksin kiertelemään alennusmyyntejä… Löysin vaikka mitä ihanaa, mutta mukaani tarttui tällä kertaa vain löysä, raidallinen pitkähihainen, 2 rannekorua, 2 luomivärisettiä, luomiväri suti ja vartalotuoksu. Mä näin aivan liikaa ihania kesämekkoja, hameita ja kireitä paitoja, mitä haluaisin käyttää, mutta olen liian iso niihin. Löysin kyllä sieltä yhdet shortsit, joissa mun jalat näytti siedettävältä ja harmaan löysän pitkähihaisen puseron. Rahat ei kuitenkaan riittänyt, joten menen sitten huomenna ostamaan ne. Ostan myös varmaan yhden ihanan kultaisen sormuksen. Kävelin kaupungilla sen 2 tuntia, jonka aikana join yhden starbucksin kahvin. Ne on vain niin hyviä, etten pystynyt vastustamaan, mmm. Elikkä tämän päivän 400 kalorista on nyt käytetty 230. Vielä 170 jäljellä, ja se täyttyy tomaattikeitolla, jonka syön tuossa 7-8 aikaan. Ajattelin kohta käydä vielä kirjastossa, siinä tulisi ainakin 30min lisää kävelyä ja muutenkin olisi kiva jos illaksi olisi jotakin lukemista. Loput liikunnat (lihaskunnot ja 15min kuntopyörällä) hoidan sitten kun porukat nukkuu.

// Kello on nyt puol 9 ja tää päivä on mennyt todellatodella hyvin. Tämän päivän syömiset on nyt syöty ja loppusummaksi tuli 390kcal. Enää lihaskunnot tekemättä ja tää päivä on täydellinen… Paitsi jos se pikku paholainen tulee taas mun pään sisään ja pakottaa mut syömään.

I'm just trying forget, keep it real keep it simple and somehow just get out of the bed

No, viimeiset 2 päivää ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mutta ekaa kertaa pitkään aikaan mä voin  rehellisesti sanoa, että failaaminen ei ollut pelkästään mun syytä. Eilen syömiset meni tosi hyvin kunnes vanhemmat tuli kaupasta, lätkäs mun huoneeseen pizzan ja sano et tässä sun iltapala. Eih, jo toinen kerta tänä parin päivän sisällä kun mulle tyrkytetään pizzaa. Ja arvatkaa vain pystyinkö pitää toista kertaa kontrollia, varsinkin kun se pizza tuoksu siinä mun edessä? En. Sen seurauksena ahdistuin ja söin vielä kourallisen muumikeksejä, välipalapatukan, jäätelön ja vähän nuudeleita. Oksensinkin sitten kaiken tietysti ulos. Tänään taas tultiin tänne Poriin. Täällä on niin tylsää varsinkin kun äiti ja pikkusiskot ovat täällä torstaihin asti. No jokatapauksessa kun tultiin tänne oli ruoka, perunoita ja nakkikastiketta. Äiti ja mummu huuteli mua syömään ja mä vastasin, ettei ollut nälkä, vaikka todellisuudessa mun vatsa murisi kuin viimeistä päivää ja ruoka oli yhtä mun lemppareista. Mutta mä nautin nälän tunteesta, ettei se sinäänsä haittaa. Tunnin siinä ruokailua viivytin ja odotin, että mutsi ja mummu syöttäisivät pikkuiset ja mä pääsisin hakemaan ruuat ja heittämään ne pois. Lopulta mutsi tulee vihaisena hakemaan mut keittiöön ja sanoo, ettei sitä kiinnosta onko mulla nälkä vai ei ja että mä syön nyt. No, söim sitten todella vähän, mikä oli tavallaan virhe. Ei nimittäin mennyt kauaakaan kun äiti huutaa pullalle ja jäätelölle. Mä yritin inistä jotakin, että mä olen täysi ja pulla on pahaa. Vastaukseksi sain että on kohteliasta syödä herkkuja kun niitä kerta tarjotaan, enkä mä kuulemma voi tulla täyteen muutamasta haarukallisesta. Ja tuossa vaiheessa päivä olikin jo pilalla. Ahdistukseni takia söinkin siiten 100g valkosuklaata, 2 leipää juustolla, tomaatilla, kurkulla ja salaatilla. Noiden piti riittää, mutta sitten mä löysin nutellapurkin. Ei, ei, ei. Päivä oli valmiiksi pilalla, joten eihän pari nutellaleipää mitään kaada. Vittu. No onneksi purkissa ei ollut paljoa, joten se on nyt loppu, eikä täällä ole enää mitään muita herkkuja. Huomenna mä en usko että tulee mitään pakkosyöttöjä sillä voin vaikka karata ruokailujen ajaksi kaupungille. sillä joudun muutenkin kävelemään todella paljon. Täällä on myös kuntopyörä, joten voin sitäkin polkea. Mua pelottaa todella paljon just noi pakkosyötöt, sillä täällä ei voi oksentaa, fuck thaa shit. Kirjoittelen sitten huomenna selkeämmin, alavatsa on nyt ihan tolkuttoman kipeä menkkojen takia. Vitun menkat, yks hyvä syy laihtua on mulla se, että nää lakkaa. Jo 7 lukijaa ♥

Just another litlle girl who forgot how to eat

 Okei, poriin lähtö siirtyikin huomiselle. Ja hyvä niin. Illalla käyn pyöräilemässä sellaisen tunnin, hypin 30min trampoliinilla ja teen 30min lihaskuntoa. Kalorikulutus olisi siinä 600 paikkeilla ja syödä saan 400 kalorin edestä. Elikkä syömiset tälle päivälle:

Aamu: Kuppi kahvia maidolla = 50kcal
Aamupäivä: 2,5dl tomaattikeittoa = 80kcal
Iltapäivä: 2,5dl tomaattikeittoa = 80kcal
Ilta: Omena, pilttisose= 140kcal
= 350kcal