Mä oon niin väsyny olemaan täällä, mä en enää yksinkertaisesti jaksa herätä uuteen aamuun, hymyillä ja nauraa iloisesti. Musta tuntuu, että mä en enää ehkä oikeesti pysty tähän, elämään todellisuudessa ja esittämään sitä iloista tyttöä, joka rakastaa bilettämistä täysillä. Mä olen liian heikko pitämään itseni kasassa, mä en kestä tätä, mä en kestä muistoja tai tunteita, ne satuttaa liikaa. Muistaminen ja tunteminen sattuu liikaa, todellisuus, pakko päästää irti, päästä pois, unohtaa ja lopettaa tunteminen, kadota. Nää haavat mun sisällä ei parane, tää kipu on todellista, eikä aika voi poistaa tätä, korjata mua. Miks mun pitää oikeesti kestää tätä, miks? Mun pään sisällä kaikki on aivan sekaisin, mä olen hukassa ja pilalla, ei mua voi pelastaa, mä tulen elämään mun elämän tän mustan sumun sisässä. Mun pitää vain hyväksyä tää, hyväksyä todellisuus. Mun pitää lopettaa tää totuuden vältteleminen, mun pitää tajuta, että mun kuuluu elää kivun kanssa. Viimeisen viikon ajan mä olen vain nukkunut, katsonut O.C:tä, juonut liikaa viinaa, itkenyt, ahminut ja shoppaillut. Kaikki vain että mun ei tarvitsisi tajuta tätä. Mutta kyllä mä tiedän, että mun pitää lopettaa toi kierre ennen kuin se edes alkaa, mä olen nimittäin ollut tässä ennenkin. Mutta sitten mä sain uuden ystävän ja kaikki muuttu, siitä tuli mun paras ystävä ja mä tutustuin uusiin ihmisiin. Mä aloin tosissaan nauttia mun elämästä, mä luotin ihmisiin ja ajattelin, että ehkä musta välitetään sittenkin. Tän vuoden alussa mä en muistanut miltä tuntuu olla onnellinen, mä elin yksin mun synkkien ajatusten kanssa ja olin jatkuvasti väsynyt. Mä nukuin kuitenkin lähes kokoajan ja jos en nukkunut mä katoin tv:tä. Yöllä mä itkin vessassa, oksensin päivän aikana syötyjä ruokia, join viinaa ja sen kanssa lääkkeitä, viiltelin. Muhun sattu kokoajan. Mutta sitten mä pääsin tosta irti, mulle annettiin uusi elämä. Miten mä olin niin tyhmä? Miten mä aloin hymyillä aidosti ja unohdin tän kivun, söin tuntematta pahaa omaatuntoa? Miksi mä tein niin? Miksi mä annoin itteni maistaa onnellisuutta? Miten mä en tajunnut, että toi kaikki kuitenkin viedään pois multa? Ja tässä sitä taas ollaan, yksin, samassa pisteessä kun vuoden alussa. Mutta nyt mä katkaisen tän kierteen, mun on pakko. Päästää irti, unohtaa, unohtaa tunteet ja ajat, jolloin asiat oli hyvin, pakko tulla siksi jäiseksi tytöksi mikä mä olin viime keväänä. Mä haluan ne ajat niin takaisin, mä haluan sen valkoisen luurankoruumiin takaisin. Musta tulee vielä se kylmä lasiprinsessa, mä lupaan sen.
